Kolme.

Tänään on jäljellä kolme yötä. Facebookissa toimii kaks countdownia, mun seinällä ja ukon seinällä. Oon viimeset 3 kuukautta ollut töissä Konijänkän kotieläinpihalla Ylläksen Äkäslompolossa. Ukon kanssa on lyöty hynttyyt yhteen pari kuukautta ennen lähtööni, ja sillonkin opiskelin toisella paikkakunnalla viettäen ainoastaan viikonloput kotosalla. Ja lopulta ukon kotosalla. Ja viimeset kouluviikot ajelinkin päivittäin tunnin matkan kouluun ja takasin. Se oli aikaa jonka odotin loppuvan, mutta jonka en kuitenkaan toivonu loppuvan, sillä tiesin mitä on edessä. Olin sopinut tän Lapin keikan ennen kun tapasin ukkoni. Mä oon ihminen joka pitää lupauksensa ja sopimuksista kiinni. Ukko sai siis valita jatkaakko itekseen vai ootellakko mua takas. En uskonu että se odottais. Olin ihan varma että sillä aikaa kun mä olen täällä, se löytää toisen tai kyllästyy siihen odottamiseen. Viimeset pari viikkoa me on kuitenkin yhdessä odotettu sen tänne tuloa. Ja yhdessä kotiin lähtemistä. Kaikesta huolimatta, tällä hetkellä näyttää siltä että tää reissu oli parasta mitä meille olis voinu tapahtua.

Mä haluisin ehkä vähän kertoo musta ja ukosta. Lähinnä koska se on mun elämäni tärkein ihminen. Tällä hetkellä se on myös ainoo joka tästä blogista tietää, eli ainoo joka sitä lukee. Mut joskus tätä ehkä lukee joku muukin. Kun mä kerroin sille tästä blogista ja mitä sen oon kuvitellu sisältävän, mun elämää ja meidän elämää ja asioita jotka on meille molemmille tärkeitä, ukko oli yhtä innostunut asiasta ja sain "siunauksen" aiheelle. Siks mä uskallan avata käsitettä "me" hitusen enemmän.

Me on tavattu LinnaCruising-nimisen, yhden Suomen suurimman jenkkirauta-tapahtuman ansiosta. Oltiin viime kesänä molemmat vapaaehtoistyöntekijöinä järjestämässä LinnaCruisingia. Ei, valitettavasti me ei ajeltu auringonlaskuun umpirakastuneena pariskuntana illan päätteeks, mutta mä ihastuin ukkoon siltä seisomalta kun näin kuinka se käveli kohti info-telttaa jossa työskentelin. Harmikseni en kuitenkaan päässyt jutulle ukon kanssa tapahtuman aikana saati iltabileissä sen jälkeen. Seuraavan kerran kohtasin ukon ollessani veljeni kanssa juhlistamassa 25-vuotispäivääni. Istuimme baarin terassilla veljeni kavereiden kanssa kun ukko käveli omien ystäviensä kanssa terassin ohi. Ukon intensiivinen tuijotus, ilkikurinen hymy ja humalainen heilutus saivat mut kikattamaan ääneen miehen marssiessa kohti seuraavaa baaria. No eipä tuokaan mihinkään johtanut vaikka samaiseen baariin veljeni kanssa päädyttiin, sillä risteilyaluksen hytin kokoinen baari oli tupaten täynnä jengiä, ja minä niin kovin pieni, että katosin sinne ihmismassaan. Tiesin kuitenkin että parin viikon päästä olisi LinnaCruisingporukan kiitos-bileet joihin ukko olisi tulossa, ja odotin noita bileitä kuin kuuta nousevaa. Riemukseni bongasin ukon bileistä, vaan turhaanpa sain odottaa lähestymistä. Pikkuhiljaa alkoi harmittamaan ja totesin että pitäköön tunkkinsa. Kuitenkin ystäväni yllyttämänä rohkaistuin kokeilemaan viimeistä oljenkortta: Facebook-viestiä. Seuraavana aamuna naputtelin huolitellun ja tarkoin harkitun viestin ukolle. "Näytät hyvältä mun silmään". Vau. Enkö mä tosiaan parempaan pysty? Iltapäivällä sain kuitenkin vastauksen viestiini, josta alkoi tasainen viestien vaihtelu ja illalla päädyinkin samalle sohvalle elokuvaa katsomaan. Seuraavana päivänä en ehtinyt edes töistä päästä kun ukko jo varaili leffaseuraa samalle illalle. Mua vietiin.

Meillä on ikäeroa 6 vuotta ja meitä yhdistää palava rakkaus samoihin asioihin: musiikki, amerikanraudat, moottoripyörät, rockabilly-mentaliteetti, kotona hengailu, sisustus, matkustus, liikunta. Toki kyllähän se fakta että kotona on joku tekemässä ruuan valmiiks kun tulee töistä kotiin, lämmittää miehen kun miehen mieltä. Nainen taas tuntee suurta mielihyvää kun keittiöstä löytyy modernien ruuanvalmistuslaitteiden lisäksi perusperinteinen puuhella. Win-win-tilanne ellen sanois. Kotina meillä toimii vanha omakotitalo omalla tontilla tuoreen asuntomessualueen kupeessa, jonka yläkerta on tällä hetkellä täydellisen remontin kourissa. Mun mielestä tää työnjako on aivan loistava, ukko tekee ja mä laitan pinterestistä kuvia toteuttamisen arvosista ideoista. Alakerran ja ulkoasun ukko on remontoinut itsekseen ostettuaan talon. Meidän lisäksi kodin mäeltä on löytänyt myös mun karvavauvani, pitkäkarvainen chihuahua Poju, joka toivottavasti jossain elämänvaiheessa saa leikkikaverin itselleen toisen chihun muodossa. Tai fretin. Tai lampaan. Hevosen.. Mitä noita nyt on.

Henkilökohtasesti en malta oottaa että pääsen kotiin. Tallilla odottelee maalaamosta tullut Pontiac Lemans vuodelta 69. Ukko on sitä alotellu kasaamaan mutta pakko on itekki päästä näpertään. Ei sillä että mä osaisin mutta voin sen valjastaa kesäratsukseni hyvällä omallatunnolla. Ukolla on oma lelunsa, -55 vuoden Ford f100, kavereiden kesken Fatbone. Luunvalkonen pickup jonka ensimmäinen vieraskuski, naiskuskista puhumattakaan saan kunnian olla. Jos jostain syystä kyllästysin ponuun, oon toki kantanu oman korteni meidän lelukekoon -99 vuoden Honda Rebelin muodossa. 125 kuutioinen Repe tosin on kooltaan kirjaimellisesti lelu, pieni ja näppärä vaikkakin hidas, mutta kesä näyttänee vaihtuuko violetti cruiseri isompaan sisarukseen. Uskooko kukaan jos sanon että meillä odotetaan kesää enemmän ku nousevaa kuuta?

Neljä.

Tänään on neljä yötä siihen että ukko lentää tänne pohjoseen. Neljä yötä viimeseen työpäivään elukoiden kanssa. Neljä yötä minilomaan.

Tänään on seitsemän yötä siihen että kolmen kuukauden reissun jälkeen pääsen uuteen kotiin, joka muuttuu ukon kodista meidän kodiksi. Ihan virallisesti. Kotiin jossa remontoidaan yläkertaa, sisustetaan ja leivotaan.

Tänään oli päivä jolloin aurinko paisto niin kovasti, että lumi suli noroina katoilta vedeksi, ja sulatti eläinten aitauksia niin että aamuhommissa taitaa huomenna vierähtää tovi jos toinenkin.

Hyvä päivä alottaa uusi blogi.