Luomisen tuskaa tallilla.

Kun käyttöautoista edes toinen on saatu ajokuntoon, voi taas keskittyä harrastetoimintaan. Ihan ei vielä taida läskiluu olla liikenteeseen, Pontiacista puhumattakaan. Mun piti vaihtaa Rebelin retku Harrikkaan keväällä, mutta tää polvileikkaus siirsi sitäkin unelmaa. Mutta mikäpä tässä, onhan se kesä ens vuonnakin :D Kunhan LinnaCruisingissa olis edes yks toimiva pyörillä liikkuva laite, oon tyytyväinen.

Ford f-100 -55, eli Fatbone.

Piski kuuntelee ovien takana pauhaavaa ukkosta.

Toipilaan koipi ja liikkumisen apuväline.

Hiljaiseloa ja hysteriaa.

Kauan odotettu kesä on täällä, ja allekirjoittaneella ei ole mitään muuta kuin aikaa. Sohvalla vieressä pötköttävä turpea, tikattu polvi pitää huolen siitä että tänä kesänä ei ole kiire mihinkään. Kauan kaivattu kesäloma annettiin vähän erilaisen kortin muodossa; reisiluusta polvilumpioon ankkuroitu kaksi uutta nivelsidettä, jotka rakennettu reiden jänteestä. Nyt opetellaan kävelemään, juoksemaan, polkemaan pyörällä ja tanssimaan uusien osien kanssa. En pane pahakseni vaikka koko kesän paistaisi taas helleaurinko...

Blogin hiljaiselo johtuu niin yksinkertaisesta asiasta kuin internet-yhteys joka ei toimi. Tai toimii sillon kun haluaa. Mulla on nettitikku Soneralta, 4G-tikku oikeen, eli nappaa ne kaikista parhaat aallot millä surffata voi. Tai siis pitäis. Kotosalla ollessa ei toimi kuin 2G-yhteys, mikä tarkottaa sitä että kuvien ja videoiden lataus sekä jopa useampien välilehtien samanaikainen selaus saa yhteyden jumiin. Vietin kerran 45 minuuttia yrittäessäni saada tikkua yhdistämään mihinkään taajuudelle. 30 min meni yhteyden löytämiseen ja 15 min yhdistämiseen. Sen jälkeen loppui kärsivällisyys ja pistin koneen pois ennen kuin se olisi lentänyt seinään. Asiakaspalvelu Soneralla on ihan hyvää ja asiallista, siitä voi antaa positiivista palautetta, mutta valitettavasti meillä ei yhteys pelaa vaikka kerran jo ilmoittivat parannuksia tehdyn. Itseasiassa nyt näiden "parannusten" jälkeen yhteys on vielä hitaampi ja huonompi. Koko lysti maksaa 20€/kk 24 kuukauden ajan. Onneksi mahdollisuus diilin purkamiseen on annettu, eikä asiasta tarvitse taistella. Kuitenkin internetin käytön ollessa raivostuttavan vaivalloista, on viimeisenä prioriteettina ollut bloggaaminen.

Nyt kuitenkin ajatuksena oli kikkailla koneen kanssa kaikessa rauhassa lomaillessa, ja toistaiseksi liikuntarajoitteisena ja kykenemättömänä poistumaan kotoa omin voimin, aikaa on vaikka millä mitalla. Aiheitakin on takataskussa odottelemassa.

Konijänkän kotieläinpiha

Konijänkän kotieläinpiha sijaitsee Äkäslompolossa, Ylläksen juurella, parin kilometrin päässä Jounin kaupalta. Konijänkä on Suomen monipuolisin kotieläinpiha, jonka asukkeihin kuuluvat muun muassa Elmo-strutsi, Mongolian kamelit Hilma ja Hemmo, fretit Rätti ja Mymmeli, hopeakettu Smirre, ylämaansonni Aslak, aasit Pyry ja Kuura ja monta monta muuta pikkuystävää. Ja pari isompaakin. Ulkoaitauksien lisäksi kotieläinpihalta löytyy eläintalo jossa asustaa jyrsijät, linnut ja eksoottisemmat, karvattomat eläimet. Konijänkä on avoinna turisteille ympäri vuoden, talvikaudella klo 10-16 ja sesongin ulkopuolella klo 10-13.

Työpäivä jänkällä alkaa kuitenkin jo klo 8.00, aitausten siivouksella ja eläinten ruokinnalla ja juottamisella. Aamuhommien parhaiksi kavereiksi muodostuu kottikärryt, lapio ja harava, vaikkakin lapiota ja haravaa saakin keräillä pitkin pihaa, niille kun ei tunnu löytyvän kottareista sellasta ergonomista asentoo jolla ne pysyis kyydissä pihan laidalta toiselle. Työsarkaa riittää, kun ulkoaitauksia on näin nopeesti laskettuna 25. Lumisateen jälkeisinä aamuina työ sujuu nopeammin kun vastasatanut lumi peittää suurimmat sotkut alleen. Tosin minipossujen aitauksista täytyy tuolloin tehdä lumityöt, sillä pienet sorkat ei siedä pehmeää kylmää lunta. Sesongin ollessa kiireimmillään, aamuhommiin kuuluu myös talutusratsastusponin ja rekihevosen valjastus kiireistä työpäivää varten. Pihaan sytytetään tunnelmallinen tuli laavulle jossa asiakkaat voivat istuskella porontaljoilla ja paistaa makkaraa tai vaahtokarkkeja.

Kun jänkän ovet avautuvat asiakkaille, kotieläinpihalla on tarjolla aktiviteetteja perheen pienimmille; talutusratsastusta, rekiajeluita ja minimoottorikelkkailua. Lisäksi palveluihin kuuluvat ratsastustunnit, erilaiset maastoratsastusretket sekä rekiretket metsässä joen rannalla sijaitsevalle laavulle. Erityisesti ulkomaalaisille turisteille suunnattu Destination Lapland on suosittu retki, joka toteutetaan kahdesti viikossa. DL sisältää sekä ratsastus- että rekiretken, tunnelmallisen nuotiohetken laavulla ja ripauksen Lapin hiljaista eksotiikkaa. Maastoratsastusretket kestävät puolestatunnista kahteen tuntiin, ja vauhti riippuu asiakkaista. Taitavimpien ja kokeneimpien ratsastajien kanssa päästellään menemään lämminveristen, sirojen ja nopeiden hevosten kanssa, kun taas kokemattomammille varmajalkaiset ja liikkeissään tasaiset suomenhevoset, shiret ja tinker ovat varma valinta rauhalliselle käyntimaastolle.

Kotieläinpihalla työpäivän aikana hoidetaan jatkuvasti pihaa, eläimiä, tehdään illan ja seuraavan päivän ruuat valmiiksi ja siistitään tiloja. Maastoretkille valmistautuminen aloitetaan hyvissä ajoin, sillä jopa 11 hevosen varustus samalle retkelle vie yllättävän paljon aikaa. Toisinaan taas lähtöjä on sovittu tiukaksi aikatauluksi jonka noudattamattomuudesta syntyy ruuhkaa ja sähläystä. Ajoitus on kaiken a ja o, ja tärkeää että jokainen hoitaa hommansa kuten on sovittu. Myös retkiltä palaavien hevosten vastaanotto, huolto, varusteiden purku ja huolto vievät oman aikansa. Lämpimillä keleillä reippaan maastolenkin tehneet hevoset ovat hiestä märkiä ja vaativat huolellisen kuivauksen ennen pihattoon laskemista. 

Iltahommat tehdään ennen eläinpihan sulkeutumista. Iltapäivällä eläimet ovatkin asiakkaita ajatellen virkeimmillään, ruokaa ja vettä odotellessaan. Iltahommiin kuuluu siis eläinten ruokinta ja juottaminen, roskien vieminen ja paikkojen lukitseminen. Ripeällä porukalla hommat hoituu alle tunnissa, ripeä yksi ihminen hoitaa koko pihan iltapuuhat tunnissa. 

Eläimiä pihalla on lähemmäs parisataa, pelkkiä hevoseläimiä kolmisenkymmentä. Vaikka työmäärä saattaa kuulostaa vähältä, eläinten hoito on haasteellista ja tarkkaa, ruokinnasta eläinten käytöksen havainnointiin asti.   Kaikki eläimet eivät suinkaan ole paijaamiseen tottuneita lällylelluja, vaan niiden lähistöllä on kasvatettava silmät niin selkään kuin päälaellekkin. Aitauksia siivotessa, aitauksessa ollaan villieläimen kanssa jonka reviiriä on kunnioitettava. Ihminen on saattanut rakentaa aidan rajaamaan tilaa, mutta eläin on tehnyt siitä asuttamansa reviirin, jolle astuessaan ihminen menettää kaikki tittelinsä suuremman eläimen edessä. Kameli kun ei sille päälle sattuessaan välitä onko alla jakki vai ihminen kun riehaantuu, laamaisä huolehtii vasastaan kadehdittavalla antaumuksella ja puree tai sylkee isoa ja pientä ihmistä jos liian lähelle uskaltaa, ja orivarsat ovat nuoresta iästään huolimatta jo täysikokoisen hevosen mitoissa, enkä suosittele kokeilemaan poikien leikkien alle jäämistä.

Aikani Konijänkällä on täynnä muistoja, kokemuksia, sattumuksia, oppeja, karvoja, purua, paskaa, ratsastettuja kilometreja, ja yhden sijoiltaan menneen olkapään aiheuttamia hampaiden kiristyksiä, enkä vaihtaisi siitä hetkeäkään pois. Konijänkä on kuitenkin väärä paikka ihmiselle joka lähtee kausitöihin vain pitämään hauskaa, dokaamaan ja bilettämään, sillä oma ja muiden (lue: ASIAKKAIDEN) turvallisuus on omasta skarppiudesta ja huolellisuudesta kiinni. Joskus virheet voivat olla kohtalokkaitakin, mun aikanani kuitenkin kaikki karanneet eläimet saatiin kenellekkään vahinkoa aiheuttamatta takaisin aitauksiinsa. 

Rapsutuksia ja pusuja elämäni lämppärille, frediläisille, Dunilaiselle, lammaskaritsoille, ja kaikille ihanille lämpösille ja sulosille karvakavereille ja pikkuystäville. Oon sanoinkuvaamattoman kiitollinen tästä kokemuksesta, jota ei millään rahalla muualta olis saanut. Kasvoin henkisesti ainakin metrin verran, fyysisesti pienenin, ja varmasti yritän oppia kaikesta kokemastani vielä hyvän aikaa täällä etelässä. Jos saisin mahdollisuuden tehdä kaiken uudestaan, todennäköisesti tekisin. Hyvine ja huonoine päivineen. Kiitos!

Home sweet home.

Kotona taas. Ihana rauha ja tilaa ja siistiä! Pieniä asioita joita oppi arvostaan Lapin komennuksella.

Työt alko heti eilen, tässä iltavuoroon menoo odotellessa on hyvä nauttia mandariiniteestä Nipsu-mukista ja hengailla yöpaidassa ja villasukissa kunnes on ihan pakko alkaa pukeen työvaatteita päälle. Koiran kanssa on ehditty köllimään sohvalla peiton alla ja seuraava puuha oliskin pyykkikoneen täyttö ja ajastus että ukko pääsee laittaan puhtaat pyykit kuivuun kun tulee töistä. Ah, ihana arki!

Voisin ottaa jopa itteeni niskasta kiinni ja kirjottaa parit postaukset. Ilmeisesti blogin kävijämäärä sisältää muitakin kun ukon, ainakin tilastoista päätellen. Kiitos siitä teille!

Tänään.

Viimenen työpäivä. Sen lisäks mä pääsen hakemaan mun mieheni lentokentältä.

Miniloman alkuun on muutama hassu tunti. Tiedossa laavuilta työkavereiden kanssa, Ylläksen huiputtamista gondolihissillä (I know, rankkaa :D), rekiajelua, moottorikelkkailua ja jääravintolaillallinen. Kaiken kruunaa saunallinen hotellihuone.

Mainitsinko että me ei olla oltu edes toisilla treffeillä ennen tätä ensimmäistä yhteistä lomaa?

Kolme.

Tänään on jäljellä kolme yötä. Facebookissa toimii kaks countdownia, mun seinällä ja ukon seinällä. Oon viimeset 3 kuukautta ollut töissä Konijänkän kotieläinpihalla Ylläksen Äkäslompolossa. Ukon kanssa on lyöty hynttyyt yhteen pari kuukautta ennen lähtööni, ja sillonkin opiskelin toisella paikkakunnalla viettäen ainoastaan viikonloput kotosalla. Ja lopulta ukon kotosalla. Ja viimeset kouluviikot ajelinkin päivittäin tunnin matkan kouluun ja takasin. Se oli aikaa jonka odotin loppuvan, mutta jonka en kuitenkaan toivonu loppuvan, sillä tiesin mitä on edessä. Olin sopinut tän Lapin keikan ennen kun tapasin ukkoni. Mä oon ihminen joka pitää lupauksensa ja sopimuksista kiinni. Ukko sai siis valita jatkaakko itekseen vai ootellakko mua takas. En uskonu että se odottais. Olin ihan varma että sillä aikaa kun mä olen täällä, se löytää toisen tai kyllästyy siihen odottamiseen. Viimeset pari viikkoa me on kuitenkin yhdessä odotettu sen tänne tuloa. Ja yhdessä kotiin lähtemistä. Kaikesta huolimatta, tällä hetkellä näyttää siltä että tää reissu oli parasta mitä meille olis voinu tapahtua.

Mä haluisin ehkä vähän kertoo musta ja ukosta. Lähinnä koska se on mun elämäni tärkein ihminen. Tällä hetkellä se on myös ainoo joka tästä blogista tietää, eli ainoo joka sitä lukee. Mut joskus tätä ehkä lukee joku muukin. Kun mä kerroin sille tästä blogista ja mitä sen oon kuvitellu sisältävän, mun elämää ja meidän elämää ja asioita jotka on meille molemmille tärkeitä, ukko oli yhtä innostunut asiasta ja sain "siunauksen" aiheelle. Siks mä uskallan avata käsitettä "me" hitusen enemmän.

Me on tavattu LinnaCruising-nimisen, yhden Suomen suurimman jenkkirauta-tapahtuman ansiosta. Oltiin viime kesänä molemmat vapaaehtoistyöntekijöinä järjestämässä LinnaCruisingia. Ei, valitettavasti me ei ajeltu auringonlaskuun umpirakastuneena pariskuntana illan päätteeks, mutta mä ihastuin ukkoon siltä seisomalta kun näin kuinka se käveli kohti info-telttaa jossa työskentelin. Harmikseni en kuitenkaan päässyt jutulle ukon kanssa tapahtuman aikana saati iltabileissä sen jälkeen. Seuraavan kerran kohtasin ukon ollessani veljeni kanssa juhlistamassa 25-vuotispäivääni. Istuimme baarin terassilla veljeni kavereiden kanssa kun ukko käveli omien ystäviensä kanssa terassin ohi. Ukon intensiivinen tuijotus, ilkikurinen hymy ja humalainen heilutus saivat mut kikattamaan ääneen miehen marssiessa kohti seuraavaa baaria. No eipä tuokaan mihinkään johtanut vaikka samaiseen baariin veljeni kanssa päädyttiin, sillä risteilyaluksen hytin kokoinen baari oli tupaten täynnä jengiä, ja minä niin kovin pieni, että katosin sinne ihmismassaan. Tiesin kuitenkin että parin viikon päästä olisi LinnaCruisingporukan kiitos-bileet joihin ukko olisi tulossa, ja odotin noita bileitä kuin kuuta nousevaa. Riemukseni bongasin ukon bileistä, vaan turhaanpa sain odottaa lähestymistä. Pikkuhiljaa alkoi harmittamaan ja totesin että pitäköön tunkkinsa. Kuitenkin ystäväni yllyttämänä rohkaistuin kokeilemaan viimeistä oljenkortta: Facebook-viestiä. Seuraavana aamuna naputtelin huolitellun ja tarkoin harkitun viestin ukolle. "Näytät hyvältä mun silmään". Vau. Enkö mä tosiaan parempaan pysty? Iltapäivällä sain kuitenkin vastauksen viestiini, josta alkoi tasainen viestien vaihtelu ja illalla päädyinkin samalle sohvalle elokuvaa katsomaan. Seuraavana päivänä en ehtinyt edes töistä päästä kun ukko jo varaili leffaseuraa samalle illalle. Mua vietiin.

Meillä on ikäeroa 6 vuotta ja meitä yhdistää palava rakkaus samoihin asioihin: musiikki, amerikanraudat, moottoripyörät, rockabilly-mentaliteetti, kotona hengailu, sisustus, matkustus, liikunta. Toki kyllähän se fakta että kotona on joku tekemässä ruuan valmiiks kun tulee töistä kotiin, lämmittää miehen kun miehen mieltä. Nainen taas tuntee suurta mielihyvää kun keittiöstä löytyy modernien ruuanvalmistuslaitteiden lisäksi perusperinteinen puuhella. Win-win-tilanne ellen sanois. Kotina meillä toimii vanha omakotitalo omalla tontilla tuoreen asuntomessualueen kupeessa, jonka yläkerta on tällä hetkellä täydellisen remontin kourissa. Mun mielestä tää työnjako on aivan loistava, ukko tekee ja mä laitan pinterestistä kuvia toteuttamisen arvosista ideoista. Alakerran ja ulkoasun ukko on remontoinut itsekseen ostettuaan talon. Meidän lisäksi kodin mäeltä on löytänyt myös mun karvavauvani, pitkäkarvainen chihuahua Poju, joka toivottavasti jossain elämänvaiheessa saa leikkikaverin itselleen toisen chihun muodossa. Tai fretin. Tai lampaan. Hevosen.. Mitä noita nyt on.

Henkilökohtasesti en malta oottaa että pääsen kotiin. Tallilla odottelee maalaamosta tullut Pontiac Lemans vuodelta 69. Ukko on sitä alotellu kasaamaan mutta pakko on itekki päästä näpertään. Ei sillä että mä osaisin mutta voin sen valjastaa kesäratsukseni hyvällä omallatunnolla. Ukolla on oma lelunsa, -55 vuoden Ford f100, kavereiden kesken Fatbone. Luunvalkonen pickup jonka ensimmäinen vieraskuski, naiskuskista puhumattakaan saan kunnian olla. Jos jostain syystä kyllästysin ponuun, oon toki kantanu oman korteni meidän lelukekoon -99 vuoden Honda Rebelin muodossa. 125 kuutioinen Repe tosin on kooltaan kirjaimellisesti lelu, pieni ja näppärä vaikkakin hidas, mutta kesä näyttänee vaihtuuko violetti cruiseri isompaan sisarukseen. Uskooko kukaan jos sanon että meillä odotetaan kesää enemmän ku nousevaa kuuta?

Neljä.

Tänään on neljä yötä siihen että ukko lentää tänne pohjoseen. Neljä yötä viimeseen työpäivään elukoiden kanssa. Neljä yötä minilomaan.

Tänään on seitsemän yötä siihen että kolmen kuukauden reissun jälkeen pääsen uuteen kotiin, joka muuttuu ukon kodista meidän kodiksi. Ihan virallisesti. Kotiin jossa remontoidaan yläkertaa, sisustetaan ja leivotaan.

Tänään oli päivä jolloin aurinko paisto niin kovasti, että lumi suli noroina katoilta vedeksi, ja sulatti eläinten aitauksia niin että aamuhommissa taitaa huomenna vierähtää tovi jos toinenkin.

Hyvä päivä alottaa uusi blogi.